Valokuvataide on vaikeasti määriteltävä kuvataiteen osa-alue

Kaikki valokuvat eivät ole taidetta. Esimerkiksi nopeasti napattua kännykkäkuvaa rakennustyömaan betonivalumuotista ei voida pitää taiteena, eikä Irma-tädin hautajaiskuvia. Mikä sitten tekee valokuvasta taidetta?

Valokuvausta ei ole ilman kameraa. Taidevalokuvausta taas ei ole ilman valokuvataiteilijan visiota, jonka taltioimiseen hän käyttää kameraa ja jonka esittämiseen hän käyttää erilaisia visuaalisen taiteen keinoja. Kamera on valokuvataiteessa työkalu, samaan tapaan kuin pensselit taidemaalauksessa tai taltat ja vasarat graniittiveistosten tekijöille.

Valokuvaus tuhosi osan maalaustaiteesta

Valokuvauksen keksiminen 1800-luvulla aiheutti maalaustaiteelle kriisin: miksi enää maalata kuvia maisemista ja ihmisistä, kun saman asian voi tehdä valokuvauskoneella? Alkuun valokuvat olivat mustavalkoisia, mutta pian niitä alettiin värittää käsin, ja myöhemmin keksittiin prosessit, joilla valokuviin saatiin värit. Valokuvauksen keksiminen johti maalaustaiteen uusille urille: syntyi nonfiguratiivinen eli abstrakti taide, jossa ei enää pyritty taltioimaan silmillä nähtäviä asioita. Pitkään valokuvaus oli yhtä piktorialistista kuin maalaustaide ennen valokuvausta, mahdollisimman tarkkaa maisemien tai ihmisten taltiointia. Vasta 1970-luvulla taidevalokuvaus alkoi irtautua taltioijan roolista, jonka se oli saanut maalaustaiteelta ja siirtyi kohti ajatusten, tunteiden tai viestien ilmaisemista.

Taidevalokuvauksessa kuluu aikaa ja filmiä

Taidevalokuvan tekeminen vaatii aikaa ja suunnittelua, aivan kuin minkä tahansa muunkin taiteellisen teoksen toteuttaminen. Aikaa hallitakseen moni valokuvataiteilija käyttää hidasta filmikameraa, jopa suurikokoista ja epäkäytännöllistä, jolla ei voi kuvata nopeasti ja jonka jokainen filmiruutu on käytettävä tarkkaan. Filmi tuo valokuvaamiseen myös materiaalisuuden tunnun; henki ja aine yhdistyvät filmivalokuvauksessa, toisin kuin digitaalisessa valokuvauksessa, jossa kuvat ovat ykkösistä ja nollista koostuvia tiedostoja.

Taidevalokuvaajien suosikkeja ovat erityisesti kuusi senttimetriä leveää 120-tyypin filmiä käyttävät entiset ammatti- ja studiokamerat, kuten Hasselblad, Zenza Bronica ja Mamiya. Tavallista kinofilmiä käyttävät järjestelmäkamerat ovat myös suosittuja. Sen sijaan 10x15 cm filmikoon ja sitä suurempien kokojen laakafilmikameroita käyttää harva. Myös huonolaatuisia kompakti- tai lelukameroita käytetään, koska niillä saa kuviin omanlaistaan tunnelmaa, tai ainakin epäterävyyttä ja suttua.

Digikamera toi uusia mahdollisuuksia

Digitaalinen valokuvaus on tuonut valokuvataiteelle monia uusia mahdollisuuksia. Kuvia voidaan muokata ja yhdistellä vapaasti, ja niistä voidaan luoda uudenlaisia todellisuuksia kuvankäsittelyohjelmia käyttämällä. Digitaalinen valokuvataide on tosin kärsinyt inflaation, kun kännykkäsovellukset ovat tuoneet mahdollisuuden muokata kuvia jopa jo kuvaushetkellä, ja taiteellisiksi käsiteltyjen digikuvien määrä on räjähtänyt. Digitaalisia taidevalokuvia voidaan tulostaa paperille, näyttää erilaisilta ruuduilta ja projisoida erilaisille pinnoille. Digitaalinen valokuvataide onkin lähellä media-, tietokone- ja videotaidetta.

Valokuvataide vastaan dokumentaarinen valokuvaus

Dokumentaarinen valokuvaus, kuten lehtikuvaus ja luontokuvaus on haluttu erottaa taidevalokuvauksesta, samoin kuin kaupallinen valokuvaus. Ero on kuitenkin häilyvä: dokumentaarinenkin kuva voi ilmaista ajatuksia, viestejä ja tunteita, samoin mainoskuva. Taidevalokuva voi olla myös dokumentaarinen, kuten vaikka Esko Männikön valokuvat kainuulaisista aikamiespojista. Pelkästään dokumentoinniksi jäävä valokuva ei kuitenkaan voi olla taidetta, oli se sitten kuva puoluekokousedustajista tai lavalla riehuvasta rockmuusikosta.